Pariisissa kodikkaassa, ajan patinoimassa kattohuoneistossa asustavat psykiatri ja elokuvakriitikko saavuttavat rauhallisessa yhteiselossaan pysäyttävän virstanpylvään. Kun naisen mieli alkaa äkkiarvaamatta rapistua, myös elämänkumppanin on ennen pitkää pakko myöntää heidän suhteessaan siirrytyn täysin uuteen vaiheeseen. Muutos on vääjäämätöntä, kun sille ei enää voi kääntää selkäänsä.
Joillakin ihmisillä on huono päivä. Henry Altmannilla ei muita olekaan. Hän on aina onneton ja vihainen koko maailmalle ja muille ihmisille. Henryllä on aika lääkärille, Sharon Gillille, jolla sattuu myös olemaan huono päivä. Henry ei kestä odottamista. Hän istuu kärsimättömänä vastaanotolla, ja hermostumisen paine kasvaa. Henryn ja Sharonin kohtaaminen tuo esiin molempien huonot puolet ja pahaa oloa aletaan purkamaan. Sharon kertoo Henrylle, että hän kärsii aivoverenvuodosta. Tieto saa Henryn tulemaan entistä vihaisemmaksi ja vaatii saada tietää paljonko hänellä on aikaa jäljellä. Sharonin joutuessa Henryn loukkausten kohteeksi hän päättää ilmoittaa, että Henryllä on vain 90 minuuttia elinaikaa. Henry ryntää ulos toimistosta jättäen Sharonin ihmettelemään, mitä tuli äkkipikaistuksissaan tehneeksi. Samaan aikaan, kun Sharon etsii Henryä, tämä kärvistelee diagnoosinsa kanssa ja päättää tehdä kaikkien niiden ihmisten ja läheisten kanssa sovinnon, joita hän on elämässään loukannut.
When a family member is diagnosed with a terminal illness and decides they want to end their life, fundamentally different beliefs threaten to blow the family apart. Will they be able to come together before it’s too late?
We all die, but you don't have to do it alone. We follow various volunteers who assist people in the final phase of their lives. What drives these volunteers to guide complete strangers to the end of their lives? And what does death teach them - and us - about life?
